keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Suru


Puunukke arkussa kuvastaa surua. Kuva AN.
Ei tiennyt väki kotona,
ei arvannut kylillä kansa,
kun mä luovuin kullastani,
raukesin rakastetusta.
Itkin iltani iloksi,
päivät surin pääksytysten,
viikot monet vieretysten.

Surren kuljin soita, maita
tahi auhtoja ahoja:
Jo oli suruni suuri,
ikäväni ikipitkä!

Unhotan vielä suruni,
karkotan kaikki haluni,
ikävästä teen iloni! (1984)

AN kokoelmassa Äiti-Maan hellään syliin (2003)

2 kommenttia:

  1. Niin,
    ei sitä surua toiset näe.
    Sitä saa kantaa pelloille ja
    metsään; tuulet vilvoittavt
    ja vihreys lohduttaa, kesällä.

    Ikipitkä (niin sopivasti sanottu!)suru on.
    Sen pesä on ikuisesti ihmisesssä.

    VastaaPoista
  2. Eikö sureva ihminen hae paljon hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, kokoa ajatuksiaan ja tunteitaan, etsi voimaa jolla jaksaa kantaa surunsa? Surun kanssa on opittava elämään sopuisasti yhdessä, vaikka sydän pakahtuisi :(((

    Paljon auttaa se, kun voi laittaa sanat paperille, sillä tavoin työstää surua parhaiten. Ja myös puhumalla, mutta jos puhuu liikaa, ei synny runoja.

    VastaaPoista

Iloitsen kommentistasi...